Olen
joutunut reilun vuoden aikana vakavasti miettimään tätä koiraharrastuksen
mielekkyyttä useaan otteeseen. (Tai yleensäkään minkään erityisemmän lajin).
Kun harrastuksesta katoaa se vapaaehtoisen ajanvieton tunne ja hyväntuulisuus,
niin harrastuskin alkaa tuntua työltä ja sehän ei ole tarkoitus. Silloin ehkä
on hyvä miettiä syitä tähän. Vuosien mittaan on tullut mentyä mukaan useamman
yhdistyksen toimintaan ja olen niissä toiminutkin aktiivisissa rooleissa aina
kouluttajasta sihteeriin. Olen vuosia mielestäni antanut täyden panokseni
näihin ja koko sydämestäni touhunnut mukana. Mutta se ei vain tunnu
nykymaailmassa riittävän.
Talkootyön
käsite on nykyihmisen maailmassa hukkunut. Oman edun tavoittelu on kasvanut
suureksi. On ihan käsittämätöntä, että vuodesta toiseen esim. koirapuolella kokeet
järjestyvät samojen ihmisten toimesta, hallituksessa istuvat, kouluttajina toimivat ja
muutenkin aktiiveina olevat ihmiset ovat myöskin aina samoja. Ja mitä he tästä
saavat? Eivät ainakaan kiitosta ja glooriaa, vaan ison saavillisen ”sitä
itseään” yleensä niskaan. Yhden tai kahden ihmisen erimielisyys enemmistön
kanssa toimintatavoista voi saada aikaan uskomattoman suurta eripuraa ja hämmennystä ja jopa
erottaa yhdistyksestä osan porukkaa omaksi porukakseen. Onneksi kuitenkin
tässäkin toimii demokratia eli mennään enemmistön mukaan eikä muutaman ihmisen
sanelun ja sen hetkisen mielihalun mukaan. Nykymaailman hektisyys on ajanut asiat sille tolalle, että kaikki pitää saada heti ja mielellään mahdollisimman halvalla, jos ei jopa ilmaiseksi. Valittaa voi aina, mutta kun siitä sitten joku huomauttaa, että voisi sitä itsekin osallistua asioihin, että hommat etenisivät ja tekijöitä riittäisi, niin siihen todetaan vaan, että ”ei taidot riitä” tai, että ”ei mulla ole kyllä aikaa”, tai että on ”liikaa matkaa ja ei pysty lähtemään”.
Hetkinen
hei… Nyt olisi sitten kaikilla peiliin katsomisen paikka. Kyllä meillä kaikilla
muillakin on muuta elämää: työ, perhe, suku, koti, ehkä jopa muita aktiviteetteja
ja niihin menee ihan yhtä paljon aikaa, rahaa ja kilometrejä ja silti yritämme
saada ajan riittämään ja sitten vielä yritämme ehtiä kouluttamaan oman
koirammekin koekuntoon kaiken muun lisäksi. Mielestäni tämä on vain arvomaailma ja aikataulutuskysymys. Jokainen siis miettiköön itsessään mikä on se itselle tärkeä asia ja kuinka paljon on mihinkin elämän osa-alueeseen aikaa laittaa. Myös me kaikki aktiiveiksi mukaan
tulleet olemme joskus olleet niitä vihreitä harrastajia ja opetelleet kaikki
asiat alusta ja uusina asioina. Vain tekemällä oppii! Ja neuvoa voi aina kysyä.
Me kauemmin mukana olleet neuvomme mielellämme, koska tiedämme, että sillä
saamme tulevaisuudessa uusia innokkaita harrastajia jakamaan harrastusmaailman iloja ja haasteita.
Mitä
tulee yleiseen asenteeseen harrastamisen suhteen… Kun toimimme näissä ”luottamustehtävissä”
ja uhraamme aikaamme teille muille harrastajille, niin oletamme myös, että mukana
olevat ihmiset osoittavat jonkinlaista kunnioitusta meitä ja muita
kanssaharrastajia kohtaan. Myös yhdistysten eri toimielimien välillä se on
välttämätöntä. Jos tätä kunnioitusta ei ole, niin homma ei toimi. Kun jotakin
tehdään ja järjestetään, niin oletus on, että paikalla ollaan ajoissa ja niinä
kertoina, kun sovitaan. Perusasia on myös se, että kaikki tekevät täysillä työtä kaikkien
eteen sen ajan, jonka ovat paikalla. Ei sinne treeneihin
tulla vaan treenaamaan sitä omaa koiraa ja sitten kotiin tai seuraavaan harrastukseen.
Miksi me uhraisimme aikaa sellaiseen koirakkoon, joka ei anna vastavuoroisesti
mitään takaisin??? Meillä jokaisella on vastuita ja velvollisuuksia sekä myös oikeuksia.
Meillä on vastuu tulla paikalle silloin, kun sovitaan, ajoissa ja olla loppuun asti treeneissä. Meillä on velvollisuus kouluttaa oma koiramme ja kaverin koira ja vastuu siitä, että teemme sen oikein ja ohjeiden mukaan. Meillä on oikeus ryhmän jäsenenä saada apua ja neuvoja ja muilta ryhmäläisiltä koulutustukea oman koiramme kouluttamiseen. Näiden avulla voimme saada hyvän ryhmän tuen ja koulutetun koiran. Voimme jakaa ilomme ja surumme, ylä- ja alamäkemme ja edetä koiramme kanssa hyvässä hengessä.
Yleiset
käyttäytymissäännöt tuntuvat myös hukkuvan… Ei kenelläkään ole oikeutta
arvostella ja mustamaalaa toisia selän takana, vaan asiat pitää sanoa rehdisti
ja asiallisesti jokaiselle suoraan. Yleistä käytöstä kuitenkin tuntuu tällainen
panettelu ja haukkuminen olevan. Toisen koulutusmetodien ja tuloksien arvostelu
on ihan arkipäivää. Millä oikeudella tätä tehdään? Useimmiten ei edes tiedetä,
mitä kullakin on elämässä juuri sillä hetkellä meneillään tai mikä voi
vaikuttaa koiran tilanteeseen. Asiallista olisi jutella asioista ja kysyä ja
neuvoa. Ei vain haukkua siksi, että kaveri ei nyt pidä juuri tästä henkilöstä
ja he ovat riidoissa. Oletko itse sitten niin täydellinen, että sinulla on
varaa tähän???? Minä en ainakaan ole.
Myös
koulutuksellisesti on syytä miettiä mitä suustaan päästää. Ne kehityskohteetkin
voi esittää asiallisesti eikä inhottavasti toteamalla: ”Ei tosta mitään tule.”
Realisti pitää olla, mutta ei ilkeä toisia kohtaan. Jokaisella meistä on
kehitettävää omassa ja koiran toiminnassa. Jos olet sitä mieltä, että olet jo
täysin oppinut ja koirasi täydellinen, niin en voi muuta kuin ihmetellä… Sehän tässä
harrastamisessa on se elämän suola. Ei tule koskaan valmiiksi ja mitä kauemmin
harrastaa, niin sitä selkeämmin alkaa tajuta kuinka vähän oikeasti mistään
mitään tietää…
